Työkaverin toinen vanhempi oli joutunut sairaalaan. Olivat kertoneet että voi varautua siihen, että elinaikaa on noin viikon verran. Yllätyin hieman tunnettani kun katsoin asian kertonutta, hieman hämmentyneen ja surullisen oloista työkaveria - tunsin itse surua.
Yllättävää tässä on että en juurikaan pysähdy suremaan kuolemaa. Se vain on luonnollinen jatkumo sille että tänne synnymme. Emme sille mitään voi, että ystävämme, sukulaisemme tulevat kuolemaan. Osa heistä ennen meitä. Miksi turruttaa omat tunteet suremalla sitä.
Kuitenkin tunnen syylisyyttä siitä etten sure kuolemaa. Tuntuu niin epäkorrektilta kun joku kertoo suruissaan ikävän uutisen, kuten oma äitini kertoi kummisedästäni. Äitini oli surun lyömä ja oma ensireaktioni oli huojennus siitä että pitkään kestänyt ja ajoittain hyvinkin kivulias syöpä oli nyt takanapäin.
En kuitenkaan koe olevani millään lailla tunteetonkaan asian suhteen. Saatan hyvinkin hymyillä mielessäni menneille ihmisille ja hyville hetkille jotka heidän kanssaan on koettu, ja olla jopa hivenen onnellinen siitä että he jossain vaiheessa olivat osa elämääni, ja jollain tavalla ovat yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti