Jos joku kehuu onneaan, on aivan hyväksyttyä jatkaa siihen kertomalla epäonnestaan.
Mutta miksi toisinpäin on suurin tökeryys; jos joku kehuu epäonneaan, ei ole ollenkaan sopivaa jatkaa siihen hehkuttelemalla onneaan.
Jos joku tuttava kertoo epäonnestaan, on siihen helppo itsekin empatisoida ja ottaa osaa. Jos joku kertoo onnestaan, on usein paljon hankalampaa empatisoida mukana.
Mistä tämä kaikki johtuu? Onko se kulturaalinen asia täällä tuhansien murheellisten laulujen maassa? Mennään mielummin mollia kuin duuria? Onko se jotenkin iskostettu pienen ihmisen pääkoppaan että epäonni on osa elämää, onni pitää ansaita?
Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti